Suinulan murheellinen taistelu, missä lähes 20 ihmistä kuoli ja yli 30 haavoittui.

 

Helmi kirjoittaa perjantai 1. päivä helmikuuta Suinulan murheellista taistelusta, jonka vaiheista hän kuuli isänsä työtoverilta Valdemar Sammalistolta. Helmille selvisi myös, minne Väinö oli lähtenyt Tampereelta.

 

Suinulassa surmattuja Tampereen suojeluskuntalaisia arkuissaan. Kuva Museokeskus Vapriikki.

Punapäällikkö ja maalari Waldemar Sammalisto tulee meille kiihtyneenä ja vihaisena. Hän on isän ystävä ja työtoveri niin työmailta, ammattiosastosta kuin työväenyhdistyksestä. Toisin kuin isä, Sammalisto on mukana päällikkönä punakaartissa. Häntä suututtaa tapahtumat Suinulassa, jonne hänet joukkoineen eilen on hälytetty.

Sammalisto istuu alas alkaa kertoa:

Suuri joukko suojeluskuntalaista pääsi 30. päivä yöllä pakoon kaupungista. Silloin taivas oli pilvien peitossa, kuu ei paistanut ja yö oli pimeä. Siksi he pääsivät huomaamatta Näsijärven pitkin Aitolahdelle. Siellä he hyökkäsivät työväentalolle, koska luulivat saavansa talolta aseita.

Pieni joukko punaisia majaili työväentalolla. Suojeluskuntalaiset yllättivät heidät, mutta saivat vain kolme kivääriä ja vähän dynamiittia saaliikseen. Punakaartilaiset he päästivät pakenemaan ja tekivät hälytyksen isosta lahtarijoukosta, joka liikkui Suinulaan päin.

Hälytys ei ollut turha, sillä yön aikana suojeluskuntalaiset pääsivät Suinulan Markkulan, jonne jäivät loppuyöksi.

Tieto Markkulassa olevista lahtareista tuli Tampereelle ja minut joukkoinen komennettiin sinne. Kun saavuimme paikalle eilen puolenpäivän aikaan, huomasimme vahdit talon ulkopuolella. He hälyttivät talon sisällä olijat ja pian meitä alettiin ampua. Piiritimme talon ja aloimme ampua takaisin.

Yllättäen pieni käveli talon pihamaalla.  Lopetimme ampumisen. Äiti haki tytön pois ja ammunta jatkui entistä kiivaampana.

Kesken kiivaan ampumisen aikana tapahtui kummallinen asia. Yllättäen pieni, alle kymmenvuotias tyttö käveli keskellä talon pihamaata. Hän katseli ja ihmetteli, mitä tapahtui. Lopetimme ampumisen ja valkoiset tekivät samalla tavalla. Aikansa tyttö käveli pihalla, kunnes tytön kauhistunut äiti, Markkulan talon emäntä, haki tytön suojaan. Kun tyttö oli poissa tieltä, ammunta jatkui entistä kiivaampana.

 Toimme paikalle kuularuiskun, jonka tuli oli tehokasta. Se surmasi ja haavoitti talon pihalle syöksyneitä suojeluskuntalaisia. Vastustajilta alkoivat ammukset olla lopussa. Pian valkoiset heiluttivat valkoista liinaa antautumisen merkiksi. Käskin lopettamaan ammunnan ja lähdin neuvottelemaan taloon. Saimme aikaiseksi sopimuksen, jonka perusteella suojeluskuntalaiset antautuivat meille. Sopimuksessa lupasin, että heidän henkensä ja omaisuutensa ei ryöstetä eikä ketään enää surmata.

Ammutaan kaikki lahtarit! 

Kun sopimus oli tehty, keräännyimme Markkulan talon pihamaalle. Osa joukostani alkoi esiintyä rehvakkaasti: ”Miksi me ottaisimme näin paljon vankeja. Ammutaan kaikki lahtarit! Kävelin rauhallisesti suojeluskuntalaisten eteen ja sanoin lujalla äänellä: ”Jos joku koskee pikkusormellaankin vankeihin, niin saa ensiksi ampua minut!” Onneksi puheeni tehosi.

 Tässä ei vielä ole kaikki. Olimme lähdössä takaisin Tampereelle, kun tapahtumat saivat uuden käänteen. Uusi punakaartin osasto tuli paikalle. Nämä eivät olleet tamperelaisia, vaan Turun punakaartin osasto. Heidän mukaan oli myös venäläisiä sotilaita. Turkulaiset alkoivat huutaa: ”Kaikki lahtarit ammutaan. Se on Tuomas Hyrskymurron, Turun punakaartin päällikön määräys.”

Venäläiset sotilaat ottivat kuuluruiskun esiin. Tajusin, että nyt oli tosi kysymyksessä ja huusin turkulaisille: ”Ette ammu ketään! Jos ammutte vankeja, ampukaa ensin minut.” Huutoni oli turhaa, turkulaiset ja venäläiset eivät minua uskoneet. Kuularuisku kylvi kuolemaa pihalla seisovien avuttomien suojeluskuntalaisten keskuuteen. Osa heittäytyi maahan, ja osa juoksi pakokauhun vallassa pakoon. Pihalle muodostui kasoja, joissa makasi eläviä ja haavoittuneita suojeluskuntalaisia.

"Antti! En minä tällaiseen sotaan ole lähtenyt."

En jäänyt toimettomaksi. Juoksen turkulaisten päällikön luo ja ilmoitan, että elleivät he lakkaa ampumasta vankejani, täytyy minun komentaa omat joukkoni ampumaan heitä. Tämä tehosi ja lopulta kuularuisku vaikeni. Paljon tuhoa se heti kuitenkin saamaan aikaan. Kokosimme haavoittuneet ja kuolleet rekiin ja aloimme kuljettaa heitä Suinulan asemalle. Laskin, että joukossa oli 17 kuollutta ja 26 haavoittunutta suojeluskuntalaista. Minun joukoistani kuoli 1 mies ja 5 haavoittui. Matka Tampereelle oli lohduton. Matkalla vielä osa joukoistamme ivasi ja pilkkasi meitä suojeluskuntalaisia. Istuin yksin junan vaunun nurkassa ja itkin.  Antti! En minä tällaiseen sotaan ole lähtenyt.

Sammaliston kertomuksen jälkeen istumme kaikki hiljaa. Minua itkettää. Nyt tiedän Väinön salaisuuden ja minne hän oli lähtenyt. Mielessäni mietin, onko Väinö kuollut vai vankina?