Tampereen kaduilla näkyy sodan julmuus ja hävinneiden suru, mutta myös voittajien riemu

Sunnuntaina 7. päivä huhtikuuta Helmi kirjoittaa käynnistään kaupungilla. Kaikkialla on hevosten ja ihmisten ruumiita. Kauppatorilla valkoiset pitävät kiitosjumalanpalveluksen.

                       Punakaartilaisten palaneita ruumiita Hämeenkadulla. Museokeskus Vapriikki

Lähden aamulla äidin kanssa kaupungille. Isä jää Esterin ja Kyllikin kanssa kotiin. Kaupungilla näky on kauhea. Minne ikinä katsommekin, niin näemme vain hävityksen jälkiä ja savuavia raunioita. Kadut ovat särkyneiden ikkunalasien peitossa. Tuskin yhtään taloa on säilynyt aivan ehjänä.

"Punakaartilaisten ruumita on toistensa päällä pinoissa talojen seinien vierillä"

Hirveintä kuitenkin on katsella hevosten raatoja ja ihmisten ruumiita. Katuojissa, seinänvierillä ja porttikäytävissä on kuolleiden punaisten ruumiita. Valkoiset ovat korjanneet omien sotilaittensa ruumiit pois. Jäljellä oli vain punaisten ja kaupunkilaisten ruumiita. Punakaartilaisten ruumita on toistensa päällä pinoissa talojen seinien vierillä. Joukossa nuoria ja vanhoja, miehiä ja myös jotakin naisia.

Etsimme Hiljan tai Reinon ruumista, mutta emme löydä. Toivomme siitä, he ovat päässeet pakoon vahvistuu. Myös muita tamperelaisia naisia vaeltaa lapsiensa kanssa etsimässä miehiään ja isiään. Hämeenkadulla näemme, miten yksi äiti kulkee kolmen lapsen kanssa ja tarkastaa tarkoin jokaisen ruumiin. Sitten hän lyyhistyy yhden ruumiin päälle. Hillittömästi itkien hän jää makaamaan ruumiin päälle. Pienet lapset seisovat vieressä. Kun lapsetkin tuntevat isänsä, he alkavat itkeä. Yritämme lohduttaa naista, mutta ei meistä paljon apua ole.

"Katselemme ruumiita ja harpoimme niiden yli! Elämä on joskus mieletöntä"

Kaupungilla näkyy sodan julmuus ja hävinneiden suru, mutta myös voittajien riemu. Juopuneita valkoisia sotilaita kulkee ja laulaa kaduilla. Väistämme heitä niin hyvin, kun pystymme.

On järkyttävää, miten sodan julmuuteen voi turtua. Ennen kävelimme Hämeenkadulla ja katselimme kauppojen ikkunoita. Yhtä turtuneesti kuljemme nyt, katselemme ruumiita ja harpoimme niiden yli! Elämä on joskus mieletöntä. 

Ammuttu hevonen Hämeenkadulla. Kuva Museokeskus Vapriikki

Kiitosjumalanpalvelus Kauppatorilla - Voimakas virrenveisuu täyttää torin

Kiitosjumalanpalvelus, Kenttäpappi ja herroja raatihuoneen parvekkeella. Kuva Museovirasto.

Osa valkoisista kävelee Kauppatorille. Kävelemme sinne ja huomaamme, että voittajat järjestävät torilla kiitosjumalanpalveluksen. Kaupungintalon parvekkeen kaiteelle on ripustettu musta kangas, jossa on keskellä valkoinen risti. Se toimii alttarin ja saarnatuolini. Torilla on paljon väkeä ja heillä virsikirjat käsissään. Voimakas virrenveisuu täyttää torin. Sitten parvekkeelle tulee pappi saarnaa pitämään. Vieressämme olevilta ihmisiltä kuulen, että hän on kenttäpappi Eino Virkkula. Hän aloittaa Raamatun lauseella: ”Ja koko Juuda nosti sotahuudon”. Sen jälkeen pappi kuvailee, miten Suomen saloilla oli nostettu sotahuuto vapauden ja oikeuden puolesta. 

Sitten hän puhuu jotain aivan kauheaa:

Vallattu oli Tampere, ”pakanallisen Israelin lujin linna”. Tässä on meille kaikille aihe kiitokseen. Se velvoittaa kiitoksen lisäksi tamperelaisia ja myös valkoisen armeijan miehiä Juudan miesten tavoin rukoilemaan Herraa.

”Pakanallisen Israelin lujin linna”? En ymmärrä, mitä tämä tarkoittaa? Sitäkö, että me Tampereen punikit olemme pakanallisia? Niin Jumalaan kuin uskonkin, en kestä kuunnella enempää ja lähden äidin kanssa kotiin. En ymmärrä, mitä ja mistä tässä kaikessa on Jumalaa kiittäminen? Itse haluaisin kysyä Jumalalta, missä olit, kun tämä kaikki kauheus tapahtui? Miksi Jumala annoit tämän tapahtua?