Hiljan kertomus

Punaisen Tampereen aika oli ohi. Ystäväni Hiljan onnistui päästä pakoon Tampereelta. Hän ja Reino olivat mukana Pispalan punakaartin päällikön Aatto Koivusen johtamassa pakolaisten joukossa, joka pääsi pakoon Näsijärven jäätä pitkin. Kirjoitan tähän vielä Hiljan kertomuksen pakomatkastaan.

                               Punakaartin ensiapuosasto. Kuva Uudenkaupungin Museo.

Pako Pispalaan

Olin Klassillisella Lyseolla hoitamassa haavoittuneita, kun valkoisten suurhyökkäys huhtikuun alussa alkoi. Se alkoi hirveällä tykkien pommituksella.  Kun valkoiset joukot pääsivät koulun lähelle meidät käskettiin lähtemään, koska Hämeensilta räjäytetään! Meidän piti mennä ensin teatteritalolle ja siletä eteenpäin kauppapatorin poikki Pispalaan päin. Emme saaneet juosta, piti kävellä ihan rauhallisesti, ettei näkyisi pakokauhua. No, Hämeensilta jäi kyllä räjyttämättä. Pispalassa majoituimme tyhjään taloon, josta väki oli paennut pois. 

Aloimme valmistella pakoa meikäläisten puolelle. Pispalan työväentalolla oli koolla iso joukko punaisia. Silloin oli huhtikuun 5. päivä. Edellisenä iltana oli joku porukka yrittänyt päästä pakoon Pyhäjärveä. pitkin, mutta oli joutunut perääntymään takaisin. Moni oli kuollut Pyhäjärven jäälle. Nyt oli tarkoitus paeta Näsijärveä pitkin, vaikka sitä kautta oli paljon pidempi matka kuin suoraan Pyhäjärven yli. 

Reinokin oli siellä. Sovin hänen kanssaan, että minä kävisin päivällä ennen pakoon lähtöä Amurissa kertomassa kotiväelleni ja Haapasille, että yritämme päästä pakoon Tampereelta. Haapaset saisivat kertoa paostamme Reinon kotiväelle.

                Kaatuneita punakaartilaisia Tampereen teatterissa. Museokeskus Vapriikki.

Pako Näsijärveä pitkin

Lähdimme liikkeelle perjantaina 5. päivä kello 10 illalla. Aatto Koivunen johti paikkakuntalaisena ensimmäistä parin sadan miehen ryhmää. Etummaisen joukon johtajaksi tarvittiin mies, joka tunsi seudun ja kulkureitin. Tarkoituksemme oli päästä Lempäälään, missä oli lähimmät punaiset joukot. Sinne päästäksemme meidän piti kiertää Hämeenkyröä ja Karkun kautta Vesilahteen ja sieltä Lempäälään.

Alkumatkan kahlasimme jalkaisin Näsijärven päällä olleessa sohjossa. Pian pääsimme rekeen ja jatkoimme matkaa hevosilla. Teatteritalolta meitä oli matkalla kolme Punaisen Avun tyttöä.  Kaiken kaikkiaan meitä oli iso joukko ja mukana johtajista olivat Aatto Koivusen lisäksi ainakin Ali Aaltonen ja Verner Lehtimäki.

Pääsimme Näsijärveä pitkin täysin huomaamatta pakoon. Ylöjärven Mutalassa vaihdoimme punaiset käsivarsinauhansa valkoisiin. Vain Hämeenkyrössä jouduimme lauantaina 6. päivä taistelemaan. Siellä valkoisia joukkoja tuli meitä vastaan. Panimme konekiväärin asemiin ja ryhdyimme ampumaan valkoisia, jotka hyökkäsivät meitä kohti Hämeenkyrön kirkonkylästä. Valkoisia oli paljon, joten päätimme jatkaa pakoa Kirkkojärven jään yli. Jäälle meitä ammuttiin koko ajan. Suojaa ei ollut missään. Reino sai osuman ja kuoli rekeen. Kaikkiaan neljä pakolaista siinä kuoli Reinon lisäksi.

 

                               Aatto Koivunen perheineen. Kuva Wikipedia.

Asemasotaa Lempäälässä

Vesilahdelle pääsimme myöhään yöllä ja majoituimme isoon taloon rautatien lähelle. Siellä olivat ensimmäiset meikäläiset. Olin pyörryksissä ja väsynyt matkasta. Vaivuin jonkinlaiseen unen horteeseen ja torkuin aamuun asti.

Aatto Koivunen piti kovan kurin pakolaisten joukossa. Hän ilmoitti meille suoraan, että matkalla rosvot ja väkivallan tekijät joutuvat ammutuiksi. Minä en nähnyt, että meidän joukkomme olisi ryöstänyt tai surmannut ketään tavallista ihmisistä matkamme aikana. Ennen Hämeenkyröä törmäsimme valkoiseen vartiomiehen. Kun tämä ei antautunut, jouduimme hänet ampumaan.

Pysähdyimme muiden punakaartin joukkojen kanssa Lempäälään. Ennen Tampereen valtausta Rahjan joukot olivat täältä yrittäneet hyökätä meille avuksi kaupunkiin. Tämän jälkeen Lempäälän taistelut muuttuivat asemasodaksi ja rintama vakiintui. Nyt punaiset puolustautuivat ja pidättelivät valkoisia. Tarkoitus oli suojata Etelä-Hämeen kautta itään kulkeneita kymmeniä tuhansia punapakolaisia. Jatkoimme täälläkin työtämme eli sidoimme haavoittuneita. Työmme oli helppoa. Haavoittuneita oli vähän, koska nyt ei ollut ankaria taisteluja. 

                                                              Kuva Museovirasto

Pakomatka jatkuu Häeenlinnaan

Valkoiset lisäsivät joukkojaan, joten jouduimme taas pakomatkalle. Lähdimme Lempäälästä keskiviikkona 24. päivä, ja onnistuimme pääsemään pakoon valkoisten huomaamatta ja saimme näin etumatkaa takaa-ajajiin. Minä ja muut Punaisen Avun tytöt pääsimme suoraan Hämeenlinnaan. Taistelujoukoilla oli vaikeampaa. Heillä oli ankaria taisteluja Pälkäneellä ja Hauholla.

Hämeenlinnassa oli hirveä sekasorto. Kaupunkiin oli tullut suuri määrä pakolaisia ja heidän mukanaan satoja hevosia ja rattaita, joissa oli vanhuksia, naisia ja lapsia. Nämä kaikki halusivat päästä nukkumaan johonkin kaupungin taloon, mutta ei ollut ketään, joka olisi järjestänyt majoituksia. Koulut ja kasarmit olivat aivan täynnä. Kodittomat raukat yöpyivät torilla, puistoissa ja talojen pihoissa. Kaikkialla makasi kuolemanväsyneitä naisia ja lapsia, joille armelias uni antoi hetken levon. Vastakohtana tälle kurjuudelle eräässä puistossa punaisten orkesteri soitti valsseja ja muita iloisia tanssisävelmiä. 

                            Hämeenlinnan vanha rautatieasema. Kuva Rautatiemuseo.

Kohti Lahtea

Punaisen Avun hoitajina pääsimme majoittumaan jollekin koululle. Heti seuraavana päivänä lähdimme joukkojen mukana perääntymään kohti Lahtea. Saimme kaikille hevoskärryt. Teillä oli valtava joukko ihmisiä: punakaartilaisia, siviilejä, perheitä, lapsia ja myös vanhuksia, jotka olivat lähteneet valkoisia pakoon. Hämeenlinnasta päästiin hitaasti eteenpäin. Janakkalassa rakensimme puolustuslinjaa. Odotimme myös jälkijoukkoja, jotta meitä olisi enemmän, jos joudumme taisteluun. Yövyimme tyhjissä taloissa tai ladoissa. Yhden yön makasin kärryissä. Matkanteko oli kamalaa.

                                        Kuollut punakaartilainen ja hylättyjä tavaroita lähellä Lahtea. Museovirasto

Felmannin pelloilla ja Hennalassa

Vapunpäivänä olin kärkijoukossa, joka lähestyi Lahtea. Silloin saksalaiset tulivat vastaan ja jouduimme kiinni. Mihin nyt joudumme? kyselimme toisiltamme. Ajattelimme, että oli heti paras antautua tiellä. Toiset yrittivät mennä pakoon metsään, mutta suurimman osan heistä saksalaiset ampuivat. Miehet, naiset ja lapset eroteltiin omiin ryhmiin. Jouduimme ensiksi johonkin tehdasvaraston tapaiseen. Ollimme yhden yön siinä, jonka jälkeen meidät siirrettiin vankileiriin Hennalaan, Fellmanin peloille. Olot Hennalan Fellmanin pelloilla olivat hirveät. Istuimme pienissä ryhmissä liejuisilla pelloilla väsyneinä, tuskaisina ja peloissamme. Ruokaa eikä edes vettä ollut kenellekään. Sytytimme nuotioita sinne tänne ja lämmittelimme niiden ääressä toukokuun kylmässä yössä. Lopulta meidät siirrettiin Hennalan kasarmeihin.

                         Punavankeja Fellmannin pelloilla. Kuva Museovirasto     

Vankina Hämeenlinnassa

Hennalassa olimme pari viikkoa. Makasimme suurien huoneiden lattioilla. Hennalasta meidät vietiin Hämeenlinnaan, missä meidät majoitettiin upseerikasinolle, joka oli kokonaan laitettu naisille vankilaksi. Olimme siellä pienissä huoneissa kuin silakat suolassa. Lattia oli niin täynnä naisia, että jos toinen käänsi kylkeä, niin toisenkin piti kääntää. Ovet suljettiin aina yöksi. Käymälänä siellä oli suuri puutynnyri, jonka reunalla sai käydä tarpeillansa oven vieressä eteisessä. 

Ruokana vankilassa oli kapakalasta tehtyä kalalientä, jossa oli akanoita seassa. Leipä oli tikkuleipää, pelkkiä kuoria ja akanoita. Liemi ja leipä olivat ainoa ravinto, mitä saimme. Koko ajan oli vain sitä yhtä ja samaa. Se oli niin kauheata, että sitä ei voinut lopulta kerta kaikkiaan syödä. Ruoka tukki vatsan niin, ettei voinut enää nielaista. Naisia kuoli kauheasti. Monta kertaa näimme ruokajonossa, kuinka kuolleita vietiin pois.

  

                            Jono Hämeenlinnan vankileirillä. Helsingin yliopistomuseo

 

Valkoisten kuulustelussa

Me Tampereen Punaisen Avun tytöt pääsimme ensimmäisten joukossa kuulusteluun. Yksitellen menimme. 

Ensimmäinen meistä tuli takaisin ja itki:

En ikinä ei ole kuullut miesten puhuvan niin hävyttömiä. He haukkuivat minua huoraksi, ryssänhuoraksi.

Kun tuli minun vuoroni, pelkäsin kuulusteluun menoa. Kuulustelija pyysi minua kertomaan, miten olin ollut mukana punakaartissa. Kerroin, että olin ollut vain hoitamassa haavoittuneita enkä ole kuuluneet naiskaartiin enkä ole ollut mukana taisteluissa. Sitten sain kertoa, missä olen ollut mukana haavoittuneita sitomassa ja missä ole ollut työssä. Koko tarinani kuulustelija kirjoitti ylös.

Kertomuksenne tarkistetaan. Sen jälkeen päätetään, mitä teille tehdään, kuulustelija sanoi.

Kuinka kauan tarkistus kestää, kysyin arasti.

En osaa sanoa, mutta teille kerrotaan, kun asianne on selvä, kuulustelija vastasi ja käski poistua.

Tämä kuulustelu oli asiallinen, eikä minua huoriteltu.

                          Vangin kuulustelu. Piirros Museovirasto

Vapaaksi

Ei siinä sitten mennyt kuin viikon verran, kun sain tiedon, että tehtaalta oli annettu minusta hyvä lausunto. Siinä oli myös todettu, minua tarvittaisiin tehtaalla, koska kutojia tarvittiin ja olin hyvä kutoja. Näin pääsin vapaaksi. Samoin kävi kahdelle muulle joukkomme hoitajalle.

 Me taisimme olla ensimmäiset naiset, jotka sieltä pääsivät vapaaksi. Saimme vankilasta junalipun Tampereelle. Olimme heikkoina nälästä ja kävelimme hiljaa asemalle. Lähdimme ensimmäisellä mahdollisella junalla. Tampereella minä menin suoraan kotiin Amuriin. Olisin halunnut heti syödä, mitä vain kunnon ruokaa ja vaikka kuinka paljon. Onneksi äiti antoi ensin hyvin varovasti ruokaa. Hän oli kuullut, että ei saa antaa paljon ruokaa kerrallaan. Minä olisinkin varmasti kuollut, jos olisin saanut heti paljon ruokaa.

Pikkuhiljaa pääsin kuntoon. Kesti kuitenkin kaksi viikkoa ennen kuin jaksoin mennä töihin tehtaalle.  

              

               Tamperelaisia punakaartin hoitajia. Hilja ei ole kuvassa.  Museokeskus Vapriikki